Saunapefletin käyttöohjeet

PRR PRR, vai miten voisin jäljitellä jotakin iPhonen herätyskellon äänistä, jotka kaikki ovat korville mitä kamalimpia tärykalvon räjäyttäviä sulosointuja. Tuijotan kattoon. Tai oikeastaan en. Yritän tuijottaa kattoon silmäluomieni läpi, jotka ovat niin tiukasti liimautuneet kiinni, että se riittää mulle syyksi vetää hirsiä vielä hetken. Kello on kuitenkin vasta 5.00. Neiti näpsäkkä oli illalla kuvitellut olevansa aamuviideltä salaman pirteänä lähdössä salille... Hupsista keikkaa, väärä hälytys!

Nyt eletään taas sitä hullun lukurumban aikaa. Illalla asetetaan puhelimen herätyskello rinkuttamaan aamu kuudesta alkaen. Kun vihdoin ja viimein päästään irtautumaan pehmeästä untuvapeitosta, muhkeista kahdeksasta tyynystä ja naamalla kehräävästä kissimirristä, onkin pistettävä töpinäksi. Kiinnostaisi päästä opiskelemaan, ja sehän vaatii töitä!
      Jengi postailee sosiaaliseen mediaan kuvia kirjapinoista jotka alkavat kasvaessaan muistuttaa pikkuhiljaa Pisan kaltevaa tornia. Aamulla kirjastoon, päivän aikana istutaan takamus tasaiseksi kuin tiiliseinä, ostetaan yhden käden sormien verran take away kahvia, ja päivän päätteeksi mennään kotiin fiiliksissä siitä, että huominen tulisi olemaan täsmälleen samanlainen.

Miten yritän itse tasapainottaa mun lukukevättä ja miten pyrin lukemaan? Mulla oli tohon muutama viikko sitten vielä tarkka ja itsevarma suunnitelma. Sitten marssin iloisena tyttönä valmennuskurssille, ja lähdin sieltä lähes itkien verta... Tsiisus mitä kaikkea ne keksii aivojen kiusaksi. Huonon lukupäivän jälkeen on ihan luonnollista, että suututtaa ja raivostuttaa. Itseinhon kertoimet paukkuvat lähellä sataa prosenttia ja fiilis on tosi pessimistinen. Siinä tilanteessa onkin sitten osattava purkaa paskaa fiilistä johonkin.
       Oon ihan tyytyväinen, että ton päivän jälkeen löysin itseni Elixian saunasta pefletti kädessä ihan mahtavan treenin jälkeen miettimästä, kuuluuko tosiaan tämän pefletin muovipinnalle, vaiko paperipinnalle istua. Suuret huolet.

Mun omalla kohdalla ne ovat pieniä, mutta merkittäviä asioita, joita tarvitsee arkeen luku-urakan keskellä. Kirjastossa vietetyn päivän jälkeen suuntaan usein salille. Se on mulle ainoa tapa tällä hetkellä purkaa aivokuoleman tuntuista fiilistä. Mun treenaaminen on noussut ihan uudelle levelille tämän kevään aikana. Oon nimittäin liittynyt ähkiöiden joukkoon. Eli niiden, jotka vetää vielä kuusi pakkotoistoa ollessaan ihan loppu. Ja juuri ne kuusi vikaa kriittistä toistoa saavat mut kuulostamaan siltä, että synnytän näkymätöntä lasta.

Kaikessa ei tarvitse olla luonnostaan hyvä, mun mielestä halu ja intohimo luovat motivaation jonkin asian tavoittelemiseksi. Itseään kohtaan ei saa olla liian ankara niinä päivinä, kun lukeminen ja opiskelu ei onnistu. Ankaruudella ruokit itseinhoa vallan mahtavalla tavalla!
      Mä uskon, että kun halua on tarpeeksi ja asenne on oikea, pystyy ihan hyvin saavuttamaan niitä asioita, joista unelmoi. Ihanteellisinta tietysti on, että lukumotivaation rinnalla motivoidutaan myös nukkumaan tarpeeksi, syömään monipuolisesti, ja aloittamaan aamu juomalla mitä erikoisempia litkuja sisältäen kalanmaksaöljyä, kaikki vitamiinit väliltä a-k, sekä spiruliinaa jotta juomaa värittäisi epämääräisen rakenteen lisäksi vielä kamala vihreä väri! Kyllä yhden kevään jaksaa paiskia hommia hullun lailla, se palkitaan! Mikään ei tule itsestään, tai jos tulee, niin voihan höhlä. Mun mielestä unelmien tavoitteleminen ja niiden eteen töitä tekeminen kasvattaa, siinä samassa oppii itsestään hirmuisesti! Tänään opin sen, että mä en tule saamaan itseäni vällyjen välistä aamu viideltä yhtään mihinkään. Ystävänpäivän kunniaksi megapaljon tsemppihaleja kaikille kevääseen!

-Ja voin muuten sanoa, että pefletin nihkeälle muovipuolelle istuessa se myös liimautuu tyylikkäästi kiinni takamukseen noustessa lauteilta...

Pullossa.

Varoitus siitä, että kirjoittaja ruudun toisella puolella saattaa olla silmät sirrillään kyynelissä kirjoittaessaan tällaisia juttuja... Ja mikä olisikaan oivallisempi aika vierittää pieni kiven järkäle sydämeltä, kuin klo 03 yöllä... Kaadan kiehuvaa vettä korkeaan Hobstar -lasiin, upotan veteen teepussin ja istun alas.

Sattuu. Sattuu kun ajattelee sitä, kuinka toista sattuu. Haavoja desinfioidaan ennen laastarin laittoa, mutta sisäisiin haavoihin sinä juot viinaa. Eikä laastaria edes laiteta.
Minulla on kamala polkkatukka, jota komistaa vielä hirveämpi otsatukka, kuin piste i:n päälle. Äiti on käskenyt mua pukemaan toppavaatteet ylleni, joten näytän tyypilliseltä muksulta vaahtokarkkipuvussa. Kävelen edes takaisin ikkunasi alla. Näkisinpä ikkunastasi muutakin kuin jääkaapin yläkulman. Keittiössäsi on valot, jonka tulkitsen merkiksi siitä, että sinulla on kaikki hyvin. Tenavana sitä ajattelee yksinkertaisemmin, ja uskoo, mitä sanotaan. Minäkin olin uskonut, kun äiti kertoi, etten pääsekään luoksesi tänään koska sinulla oli kuumetta. Sitten susta ei kuulunutkaan viikkoihin. Oli hylätty olo. Useana iltana puin vaahtokarkkipuvun ylleni, ja kävelin edestakaisin ikkunasi alla. Arkirutiini lastenohjelmien jälkeen... Tänään olohuoneessasi oli valot, eilen keittiössä - olet elossa!
       Mulle kaikkein pahinta on seurata vierestä mulle rakkaiden ihmisten voivan huonosti. Voisinpa vain tehdä jotain auttaakseni. Isänpäivänä askartelin sinulle lahjaksi hienon pahvisen munan, jolle olin liimannut pyrstöksi tummansinisen höyhenen, se on niin hieno! Kiiltävästä sinisestä teipistä taiteilin sille aurikolasitkin. Nyt se näytti niin coolilta, ettei mitään rajaa! Iloisesti lähdin tuomaan lahjaa sinulle. Niin kuin kakarat nyt tekevät, matkalla hyppelin iloisesti muutaman isomman kiven yli, ja keräilin maasta hienoja keppejä kun äiti ei ollut varottamassa että niissä voi olla koiran pissaa. Soitan ovikelloa innoissani. Et avaa. Ajattelin sinun olevan poissa - poissa kotoa ainoastaan. Paluumatkani oli erilainen. Enää ei huvittanut hyppiä kivien yli ja kepitkin jäivät huomioimatta. Saapuessani kotiin Äidin luo, kerroin ettet ollut kotona. Äiti kuitenkin oli kanssani eri mieltä ja lähti tarkistamaan tilannetta. Olit ollut kotona, mutta melkein poissa kuitenkin. Nyt kyynel vierähtää poskelle ruudun tälläkin puolen. Olit yrittänyt lähteä. Lähteä pois kaikkien sun rakkaiden ihmisten luota, ja jättää pienen Roosan ilman isiä. Minä rakastan sinua, ethän vain olisi jättänyt minua, ethän?

Vierestä oli kamala seurata kun sinua sattui. Kyllähän minä sen tiesin, ettet voinut hyvin. Mutta sinä et tiennyt minun tajuavan. Sinulla ei ollut tapana pitää lupauksistasi kiinni, vastata puhelimeen kun sinua kaipasin, tai olla läsnä. Katoilit aina silloin tällöin, eikä sinusta kuulunut pitkiin aikoihin. Tässä kohtaa voisin sanoa oppineeni, että kukaan ei ole täällä jäädäkseen. Mulla on ihmissuhteista varmaan ihan vääristynyt kuva. Luottamuksen pettäminen ja valehteleminen mua kohtaan on ihan ok... Tiedänhän mä ettei se ole ok, mutta jostain kumman syystä sitä tuli aina kerta toisensa jälkeen annettua anteeksi. Juuri näin mä olin toiminut Isinkin kanssa. Isiin vähän niinkuin "kuului" ja "piti" luottaa. Luulin olevani valheiden arvoinen.
Mikään tässä maailmassa ei hajota mua enempää kuin se, että näkee jonkun itselleen rakkaan henkilön kärsivän ja voivan huonosti. Jo pienenä pohdin, mikä taikasana olisi sun olosi parantanut. Mietin sitä edelleen. Simsalabim? Olisipa sellainen sana...

    Saatan silittää jonkun poskea. Joku ehkä tuhisee ja kuorsaa mun vieressä, näyttää nallekarhulta kun nukkuu. Tekisi mieli suukottaa. Se saattaa olla viimeinen hetki, kun saan koskea niihin silkin pehmeisiin kasvoihin. Näin mä ajattelen, koska en ole ikinä uskonut minkään kestävän. Mä tiedän mun oman rakkauden muita kohtaan olevan lämmintä ja aitoa. Kestävää. Mutta en usko muiden rakkauden kestävän mua kohtaan. Vaikka mun pitäisi. Mun pitäisi luottaa ihmisiin, mutta liian moni niistä tärkeistä ihmisistä, kenelle oon antanut itsestäni eniten, antanut sen kaikista kallisarvoisimman, ovat tiputtaneet mut kämmeneltään kylmään pakkasen huurruttamaan asfalttiin. Mä olen särkynyt ja joutunut itse yksinäni teippailemaan ja askartelemaan itseäni jälleen ehjäksi.

    Varttuessani tajusin, ettei mun ehkä tarvitsekaan olla saatavilla aina sun halutessa. Opin, että omaa oloa keventää, kun en jatkuvasti seuraa sun elämäntyyliä. On ihan ok ottaa etäisyyttä.
Välillä saatan edelleenkin havahtua siihen, että yöllä kyynel pyörähtää poskelle. Kohta perässä tulee toinen kyynel ja pian kolmaskin. Silloin kun itkettää, saa itkeä.

Tavallaan menneet asiat sattuu, oikein raastaa sisältäpäin. Mutta toisaalta, mistään en ole katkera, tai kenellekään vihainen. Kaikki se, mitä vuosien varrella on tullut koettua ja kohdattua, ovat tehneet musta tällaisen kuin olen nyt. On oltava itselleen armollinen, kaikessa ei aina voi, eikä tarvitsekaan onnistua. Ehkä jonain päivänä seison kyykyssä ja mua kohti juoksee pieni tenava huutaen äitiä. Ja sillä hetkellä lupaan itselleni, että tulen olemaan mun lapsille parasta, mitä on olemassa. Lupaan olla läsnä. Kun epäonnistuminen ja sydänsurut yllättää, rutistan kovaa, ja kuljen käsi kädessä ylä- ja alamäissä. Ylämäessä pukkaan fillarille vauhtia kun polkeminen hapottaa, ja alamäessä juoksen hiki hatussa vieressä kehottaen hidastamaan tahtia ettei kuulu klonks. Niitä hetkiä olisin enemmän kaivannut omankin isin kanssa ollessani pieni.

 

Old situations will pop up just to test you. Don´t slip.

Uusi aika on taas jälleen alkamassa, toisin sanoen uusi vuosi, 2018. Nyt sitä sitten pitäisi vissiin muistella kyyneleet poskella kulunutta vuotta, voi kuinka kaikki on taas jätettävä taakse ja aloitettava uusi elämä; Joka arkipäivä on herättävä tasan kello kuusi ja herätyskelloon on pitänyt valita uusi soittoääni uuden vuoden kunniaksi. 1.1. koittaa myös se päivä, kun on siirryttävä perinteisestä voista leivän päällä kevytsuolaiseen kasvimargariiniin, ja aamu kahdeksalta onkin jo oltava sauvakävelemässä, jonka jälkeen syödään puuroa keitettynä veteen, eikä maitoon niinkuin ennen, YÖK! Puuron päälle on tungettava voisilmän ja sokerin sijaan kirpeitä mustaviinimarjoja pakkasesta...
Ei nyt sentään. Vaikka eikö tällainen tapa olekin juuri tyypillinen - täysi muutos elämässä, kaikki on käännettävä ylösalaisin, mukavuusalueelta on pakko poistua mahdollisimman kauas...

Itse uskallan toimia kyseisen kaavan mukaan vain siinä määrin, että voin muistella kulunutta vuotta, ja kaikkea sitä, mitä se on tuonut tullessaan. Sanonta "Isn´t it funny how day by day nothing changes, but when you look back, everything is different" on aikalailla totta. Kuulostaa varmasti tylsän kliseiseltä, mutta itselle kulunut vuosi on kyllä tuonut tullessaan jättisuuren lastin uutta, niin hyvää kuin huonoakin. Positiivisesti ajateltuna enemmän hyvää, koska huonostakin olen jotain aina oppinut.

Mulle ehdottomasti merkittävintä on ollut oma henkinen kasvu. Ja se on vielä tapahtunut jokseenkin itselle aika miellyttävään suuntaan. On ollut mahtavaa tajuta, että joidenkin asioiden hyväksyminen ja tajuaminen tekee omasta elämästä oikeasti todella paljon helpompaa. Esimerkkinä 16- vuotias järjettömän katkera Roosa on nykyään jotain aivan muuta kuin katkera. On ollut huojentavaa tajuta, että katkeruus tai kaunan kantaminen muita ihmisiä kohtaan on loppupeleissä lähinnä itselle suurin lasti.

Rankkoja ja ikäviä asioita on myös ollut matkassa, välillä vähän liiankin tiuhaan tahtiin. Mitään asioita ei saisi pitää itsestäänselvyytenä... Esimerkiksi terveyttä. On tapahtunut sen verran ikäviä asioita normaalia suuremmassa mittakaavassa, että niiden myötä on oppinut arvostamaan enemmän pieniä asioita. Vastapainoksi on myös oppinut näkemään asioista postiivisemmat puolet negatiivisia ennen, sekä myös minimalisoimaan negatiivisia asioita. Jos iho on ollut karmeassa kunnossa, niin sitten on. Ennen se olisi aiheuttanut mulle kamalasti mielipahaa, mutta koska joihinkin asioihin verrattuna se on mun kohdalla niin naurettavan pieni asia valituksen aiheeksi, hyväksyn mielummin sen faktan, että pari punaista näppyä helottaa otsalla, ja jatkan päivää iloisesti eteenpäin.

Hyväksyvämpi, hellempi, nöyrempi. Sellainen musta on tullut sekä itseäni, että muita kohtaan. Asioita on jopa vaikeaa selittää auki, jotkut asiat on vain tajuttava itse kokemuksen kautta.

" One day a school teacher wrote on the board the following:

9x1=7

9x2=18

9x3=27

9x4=36

9x5=45

9x6=54

9x7=63

9x8=72

9x9=81

9x10=90

When she was done, she looked to the students and they were all laughing at her, because of the first equation which was wrong, and then the teacher said the following;

I wrote that first one wrong on purpose, because I wanted you to learn something important. This was for you to know how the world out there will treat you. You can see that I wrote RIGHT 9 times, but none of You congratulated me for it, but you all laughed and criticized me because of one wrong thing I did.

So this is the lesson;

The world will never appreciate the good you do a million times, but will criticize the wrong thing you do..."

...Olenhan mä tämän huomannut. Mutta... Yksi maailman tärkeimmistä asioista mulle on edelleen se, että pyrin olemaan mahdollisimman hyvä, ja reilu ihminen - jos vain voin saada omilla teoilla muille hyvän mielen, niin aivan mahtavaa! Mulle riittää, että koen itse tehneeni kivasti ja hyvin. Vaikka muut eivät sitä aina huomioisikaan tai arvostaisikaan, mulle itselle tulee hyvä mieli siitä, että olen tehnyt jotakin hyvää ja se riittää. Välillä on tyydyttävä vähempään ja joskus vähempi on riittävän hyvä tuodakseen mukana jotakin muuta hyvää.

Ja mikä parasta, olen oppinut antamaan itselleni asioita anteeksi, aina ei tarvitse olla niin kovin ankara, lankaa saa löysätä aina silloin tällöin.
      Menin viimeyönä nukkumaan vasta reilusti puolenyön jälkeen. Heräsin iltapäivällä, kun aurinko oli jo laskemassa. Katsahdin kelloon; 16.00! Voi pyhä Sylvi sentään!! Mutta sitten tullaan taas kohtaan, jossa käyn mielessäni läpi, että tippaakaan päivän kulkua ei tule helpottamaan se, että sätin itseäni siitä, että olen heittänyt kallisarvoista aikaa hukkaan nukkumalla auringonlaskuun. Sitten sitä on repäistävä itsensä ylös ja tehtävä mitä on tehtävissä. Lähdin salille, ja oli muuten hyvät jumpat!! Tottakai rajansa kaikella, eikä tällaista sovi tapahtua liian usein. On päiviä jolloin pitäisi siivota, tiskata, laittaa ruokaa, urheilla, käydä kaupassa, lukea ja vielä mennä töihin. On ihan ok, jos kaikkea ei aina ehdi tunkea samaan kuuden tunnin aikatauluun.
Uskokaa tai älkää, mun ystävät kyllä tietävät, että mä olen aina ollut mestari yliajattelemaan, kritisoimaan itseäni, panikoimaan tulevasta ja kaikesta aivan turhasta... Elämä kuitenkin on opettanut, että itselle lempeintä on ottaa välillä rennommin.
       Keväällä 2016 ylioppilaskirjoitusten aikaan mun kroppa kävi aivan järkyttävän hulluilla ylikierroksilla. Stressasin koulun lisäksi kaikesta muusta elämästä, sen hetkisestä ei niin kukoistavasta parisuhteesta ja omasta vapaa-ajasta niin paljon, että oli käydä köpelösti... Kropalla meni kauan "toipua" tosta kaikesta. Se on kaikki itse itselleen aiheutettua, suurimmaksi osaksi ainakin jos ei aivan kokonaan.

Merkittävin asia, joka mussa itsessäni on muuttunut, on aivan varmasti asenteet. Joku ei ehkä olekaan enää niin hurja teinipissis, hahhah! No ei nyt sentään, mutta kyllä on pakko myöntää, että kuluneen vuoden aikana on tullut vartuttua ja kypsyttyä henkisesti varmasti enemmän kuin ikinä ennen! Huomaa siis, että lähennytään kahtayhtä, eikä olla enää kuusitoista.

Kaikkea on ihan mahdotonta yrittää tunkea tähän samaan tekstiin, mutta nyt kun aion kirjoitella entistäkin tiuhempaan tahtiin, veikkaan, että muutos on aika selkeästi huomattavissa, varsinkin mun tuntemilla ihmisillä, tai heillä jotka mun blogia ovat ikinä aikaisemmin seurailleet tai lueskelleet. Kaikkea en myöskään edes yritä tunkea teidän luettavaksi, koska kaikkea ei aina tarvitse edes yrittää sanoa ääneen. Voin kuitenkin luvata, että tulen paneutumaan tässä tekstissä esille tulluihin asioihin paremman ajan tullen.

Tottakai on myös todella ikävää, että mun vuoteen on mahtunut lukuisia päivä, jolloin olen ollut aivan poikki ja itkenyt silmämunat lähes irti päästä. Sitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tajuaa, kuinka hullu paikka maailma on, täynnä ihmisiä, jotka tekevät pahaa. Mutta niistäkin hetkistä on selvitty, ja edelleen pystyn olemaan aidosti onnellinen, hymyilemään valkoinen hammasrivistö kiiltäen naururypyt silmäkulmissa, ja näkemään silti kaiken kauniin ympärillä.

Pari sanaa nykyhetkestä

Eilen aamulla kirjoittelin tätä tekstiä rauhallisen aamun merkeissä. Istuskelin ruokapöydän ääressä juoden aamukahvia, joka osoittautui suureksi virheeksi. Voitte varmaan arvata, kuinka monta litraa kyyneliä oli ryöpytä paineella ulos mun silmistä, kun mun täysin koskematon kahvi kaatui läppärin näppäimistölle. Huomasin muuten aika nopeasti tuijottavani pimeää näyttöä. Siinä sitten ruuvailtiin koneen osia irti toisistaan, ja nyt voin vain toivoa ja rukoilla, että tuo lähtisi vielä jonain päivänä käyntiin - tuskimpa...

Vielä pari viikkoa sitten tää tyttö ei istuskellut ikkunalaudalla, juonut aamukaffea ja katsellut nauttien ikkunasta ulos. Tästä eteenpäin tosin taidan juoda tuon aamukahvin vauvojen nokkamukista niin säästytään ylimääräisiltä sähläyksiltä. Melkein kaksikymmentä vuotta espoolaisesta meikäläisestä tulikin pari viikkoa sitten stadilainen, wohoo! Olin jo hieman suunnitellut super aktivoituvani täällä blogin puolella muuton jälkeen, mutta nyt kun joudun kaiken rustaamaan perheeni koneella täällä Espoossa, niin veikkaan että mun megahyperaktivoitumiseeni menee vielä jonkin aikaa.

Eilistä äksidenttiä kahvin kanssa lukuunottamatta, kaikki ovat kotona sujuneet todella kivasti. Kai tässä pitää seuraavaksi alkaa metsästämään jotain läppärin tapaista masiinaa, jotta saataisiin tämäkin sivusto taas herätettyä eloon!

Australia, here we are!

Käsittämätöntä mutta totta, täällä mä nyt oon, Australiassa! Kaukana kotoa, niin kaukana, kuin kotoa vain voi päästä. Vihdoin viikon jälkeen pääsin nauttimaan omasta huoneesta ja rauhasta! Voin rauhassa istua omassa sängyssä peittoon kääriytyneenä ja kirjoitella tänne. Tässä tapahtuu varmaan aika äkkiä niin, että mun lifestyle -blogi muuttuu Roosan matkaoppaaksi. Be ready for that…

Matka starttasi Helsinki-Vantaan lentokentältä aikalailla jännittynein fiiliksin. Ensin lennettiin Lontooseen, joka oli vielä siedettävän pituinen lento. Lontoosta Hong Kongiin lennettäessä ei enää oltukaan niin hymy suin. Kuin kanat orrella yritettiin väännellä itseämme jonkinlaisiin järkeviin asentoihin, joissa saisi nukuttua. Mä kun olen vielä niitä lentokone -nukkujia, jonka jalat törröttää todennäköisesti vierustoverin suussa... Lento kesti yli 11 tuntia, joka oli varmaan syy siihen, että hymy hyytyi aika nopeasti. Lähes kahdeksan tunnin huilaustauko Hong Kongissa teki ihan terää. Pienet vahinkopäikkärit virkistivät, jonka jälkeen olikin taas kivaa lähteä yhdeksäksi tunniksi luikertelemaan lentokoneeseen ja etsimään hyvää uniasentoa seuraavaa yötä varten. Lopulta oltiin perillä Sydneyssä!

Ensimmäiset neljä yötä vietettiin pienessä air bnb:n kautta vuokratussa kämpässä, joka ikävä kyllä oli pieni pettymys sinne väsyneenä ja matkasta uupuneena saavuttaessa. Siivous oli jäänyt enemmänkin kuin vähän puutteelliseksi, ja voitte varmaan kuvitella, millaista kritiikkiä kolmen vihaisen akan suusta tuli, jotka olivat viettäneet viimeiset kaksi yötä lentokoneessa koiran unta nukkuen, jos edes sitäkään… Nämä kolme akkaa änkivät sitten kaiken kukkuraksi tietysti samaan sänkyyn nukkumaankin. Ei läheisyys silloin tällöin ole pahasta, mutta välillä aamuisin herätessä kolotti hieman.

Seuraavat kolme yötä tuli vietettyä hostellissa Bondi Beachilla. Nämä yöt tuli myös vietettyä tiiviissä tunnelmissa, kun tämä sama kolmenkopla oli tungettuna yhteen makuuhuoneeseen kaikkine tavaroineen ja rinkkoineen. Hetken jo kaduin, että en aloittanut pyörittämään tän matkan ajalta jonkinlaista videoblogia, mutta ehkä parempi niin. En tiedä olisiko tällainen menininki aiheuttaa ulkopuolisissa katsojissa ilon vai häpeän kyyneliä...

Viikon jälkeen jätettiin Sydney taakse, ja suunnattiin pohjoisempaan, lämpimämpiin maisemiin Gold Costille. Kanahäkissä elämisen jälkeen oma huone, joka vastaa kooltaan samaa, kuin hostelli, jossa yövyimme kaikki kolme, tuntuu aika luksukselta!! Meidän aika tässä kämpässäkin on huomenna aamulla ohi, ja suunnataan nokka kohti Byron Bayta! Tää tyyppi nukahtaa kuitenkin pystyyn än yy tee nyt, joten hyvät yöt, kuulette musta taas pian!

 

Them shoes...

Jouduin eilen jälleen vaatekriisin kohteeksi, ihan kuin kaikkina muinakin päivinä, jolloin tulee posettaa kameran edessä. Kuvien kengät ostin heräteostoksena viime viikonloppuna ennen töitä. Kaipasin jotain vähän eloisampaa bootsia töihin ja niinpä marssin H&M:ään, josta mun mukaan tarttui sitten tollaiset 30€ maihari -tyyliset kengät. Ja siitä syystä, että omaan pääkopan pelkällä järjellä täytettynä, laitoin uudet kengät ensimmäistä kertaa jalkaan heti kahdeksan tunnin duunivuoroon, ja loput voittekin arvata itse. Jalat suorastaan huusivat hoosiannaa ja joka kolkkaan sattui. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa, niinhän se vissiin menee..?
Eilinen oli näitä long time, no see -päiviä. Aika extempore sovittiin Venlan kanssa että voisi nähdä ja puuhastella jotakin kivaa yhdessä. Koska Venla on myös mun luottonainen kameran takana, olihan se pakko raahata sitäkin konetta ympäri Helsinkiä.

Viimeaikoina oon vähän elänyt laiskan elämää. Viikonloppuisin olen viettänyt yöt töissä, ja päivisin meno on ollut aika vetelää katsottavaa. Arkisin oon pyrkinyt näkemään kavereita mitään sen kummempaa puuhastelematta. Urheilu on kaikessa uupumuksessa ja motivaation puutteessa jäänyt aika vähäiselle. Mitä kävikään mun hullulle urheilukuurille, joka mun tuli aloittaa hyvissä ajoin ennen matkaa, jotta kehtaisin sitten Australian rannoilla huoletta keikutella peppua. Nyt ei pahemmin viitsi. -Ei nyt oikeesti. Ihan sen takia mun tuli treenata, jotta olisin kokenut edes yrittäväni tehdä jotain, hahhah.
Vajaa pari viikkoa jäljellä siihen, kun hyppään mun muidujen kanssa lentokoneeseen; ensin suuntana Lontoo, jonka jälkeen Hong Kong, josta vielä pitäisi päästä Sydneyhyn ehjin nahoin. Katsotaan onnistuuko! (Ei muuten mitään hajua miten kuuluu taivuttaa Sydneyhyn -sana oikein...Peace). Pikku hiljaa on alettava katsomaan matkakamppeitakin läpi. Jänskää ihan extra paljon!! Wish me luck!

Iho asiaa - pitkästä aikaa!

Näinkö mä nyt vihdoin saan monen vuoden jälkeen taas aikaiseksi höpöttää vähän iho -juttuja tänne... Viime kerrasta onkin aikaa. En edes muista mikä tilanne mun ihon kanssa oli viimeksi, ja miltä mun lärvi mahtoi näyttää. Kaikki nämä vuodet sitten yläasteen puolivälin, oon aina silloin tällöin kärsinyt pahasta aknesta, syönyt siihen todella vahvoja lääkkeitä (roaccutan), ja kärsinyt vuorostaan lääkkeen aiheuttamista haitoista. Tai noh, aknesta olen kyllä kärsinyt koko ajan viimeiset hmm viisi (?) vuotta, mutta ihon kunto on vaihdellut hyvästä huonoon ja päinvastoin.

Kuluneen vuoden aikana mun vatsa on kenkkuillut ikävästi; oon tullut huomanneeksi, että useat ruoka-aineet eivät sovikaan mulle enää, ja vatsa reagoi herkästi sellaisiin ruoka-aineisiin, joita en vähään aikaan ole nauttinut.

Viime kesänä päätin, että mähän en sitä myrkyllistä iholääkettä kehooni enää laita! Päätin, että mun on pärjättävä ilman sitä. Joka tapauksessa iho huononi ja meni taas todella ikävään kuntoon, jolloin heikkona lenkkinä aloitinkin mulle joskus aikaisemmin määrätyn kuurin, jota en ollutkaan ikinä aloittanut ja se oli lojunut mulla kotona. Heti kuitenkin sen aloitettuani lääkkeen sivuvaikutukset tulivat riesaksi. Mun iho kuivui kamalasti, tällaisen sokean myyrän silmät olivat ku hiekkapaperia käyttäessäni piilareita. Huomasin muutenkin, että mun keho ei varmastikaan laukonut hurraa -huutoja mun syödessä taas liian monetta kertaa tota lääkettä. Sain kehotuksen lopettaa sen.

Tämän jälkeen kuulin ensimmäistä kertaa ikinä, että mun oli saatava vatsa kuntoon, koska iho ei voi hyvin, jos, noh suolistokaan ei toimisi normaalisti. Ja näinhän se on. Jo pari viikkoa mun vatsa on toiminut lähes normaalisti, enkä muista millon viimeksi musta olisi tuntunut näin kauan näin normaalilta! -Tämän seurauksena, kappas vain, mun iho on myös voinut paremmin. Onpa huoletonta, kun voi ravata joka paikassa hoitamassa hommia ilman että joutuu läiskimään naamaansa yhtään mitään!

Tällä hetkellä siis ainakin yksi asia on kohdallaan haha, ja mä olen tyytyväinen. Varmasti yks asia joka tähän ihoon vaikuttaa myös, on stressi. Stressaaminen onkin mun taidoista ihan ykkösluokkaa, joten viime aikoina oon yrittänyt ottaa rennomman asian kaikkeen ja yleisestikin elämään positiivisella asenteella. Iloista ja hyväntuulista Roosaa on kivempi katsella, kuin huonotuulista Roosaa, ja mikä parasta, olisi kaikista ihaninta, jos onnistuisin omalla hyvällä mielellä ja fiiliksellä parantamaan jonkun muunkin päivää ja tuomaan hymyä muiden huulille.

Mitä olisikaan iholöpinä ilman kuvia, toisin sanoen todisteita, päätin julkaista tällaiset naturellit fotot. Tottakai ihossa on vieläkin jälkiä, enkä usko, että tulen koskaan omistamaan täysin sileää, vauvan peppuun verrattavissa olevaa ihoa, mutta mun mielestä näky on aika hyvä, ainakin kun vertaa siihen, mitä iho on joskus ollut. Tehän ette näitä kuvia osaa verrata menneeseen, koska en ole julkaissut kuvia tästä ihosta huonossa kunnossa. Ehkä jonain päivänä uskaltaudun siihenkin...