Saunapefletin käyttöohjeet

PRR PRR, vai miten voisin jäljitellä jotakin iPhonen herätyskellon äänistä, jotka kaikki ovat korville mitä kamalimpia tärykalvon räjäyttäviä sulosointuja. Tuijotan kattoon. Tai oikeastaan en. Yritän tuijottaa kattoon silmäluomieni läpi, jotka ovat niin tiukasti liimautuneet kiinni, että se riittää mulle syyksi vetää hirsiä vielä hetken. Kello on kuitenkin vasta 5.00. Neiti näpsäkkä oli illalla kuvitellut olevansa aamuviideltä salaman pirteänä lähdössä salille... Hupsista keikkaa, väärä hälytys!

Nyt eletään taas sitä hullun lukurumban aikaa. Illalla asetetaan puhelimen herätyskello rinkuttamaan aamu kuudesta alkaen. Kun vihdoin ja viimein päästään irtautumaan pehmeästä untuvapeitosta, muhkeista kahdeksasta tyynystä ja naamalla kehräävästä kissimirristä, onkin pistettävä töpinäksi. Kiinnostaisi päästä opiskelemaan, ja sehän vaatii töitä!
      Jengi postailee sosiaaliseen mediaan kuvia kirjapinoista jotka alkavat kasvaessaan muistuttaa pikkuhiljaa Pisan kaltevaa tornia. Aamulla kirjastoon, päivän aikana istutaan takamus tasaiseksi kuin tiiliseinä, ostetaan yhden käden sormien verran take away kahvia, ja päivän päätteeksi mennään kotiin fiiliksissä siitä, että huominen tulisi olemaan täsmälleen samanlainen.

Miten yritän itse tasapainottaa mun lukukevättä ja miten pyrin lukemaan? Mulla oli tohon muutama viikko sitten vielä tarkka ja itsevarma suunnitelma. Sitten marssin iloisena tyttönä valmennuskurssille, ja lähdin sieltä lähes itkien verta... Tsiisus mitä kaikkea ne keksii aivojen kiusaksi. Huonon lukupäivän jälkeen on ihan luonnollista, että suututtaa ja raivostuttaa. Itseinhon kertoimet paukkuvat lähellä sataa prosenttia ja fiilis on tosi pessimistinen. Siinä tilanteessa onkin sitten osattava purkaa paskaa fiilistä johonkin.
       Oon ihan tyytyväinen, että ton päivän jälkeen löysin itseni Elixian saunasta pefletti kädessä ihan mahtavan treenin jälkeen miettimästä, kuuluuko tosiaan tämän pefletin muovipinnalle, vaiko paperipinnalle istua. Suuret huolet.

Mun omalla kohdalla ne ovat pieniä, mutta merkittäviä asioita, joita tarvitsee arkeen luku-urakan keskellä. Kirjastossa vietetyn päivän jälkeen suuntaan usein salille. Se on mulle ainoa tapa tällä hetkellä purkaa aivokuoleman tuntuista fiilistä. Mun treenaaminen on noussut ihan uudelle levelille tämän kevään aikana. Oon nimittäin liittynyt ähkiöiden joukkoon. Eli niiden, jotka vetää vielä kuusi pakkotoistoa ollessaan ihan loppu. Ja juuri ne kuusi vikaa kriittistä toistoa saavat mut kuulostamaan siltä, että synnytän näkymätöntä lasta.

Kaikessa ei tarvitse olla luonnostaan hyvä, mun mielestä halu ja intohimo luovat motivaation jonkin asian tavoittelemiseksi. Itseään kohtaan ei saa olla liian ankara niinä päivinä, kun lukeminen ja opiskelu ei onnistu. Ankaruudella ruokit itseinhoa vallan mahtavalla tavalla!
      Mä uskon, että kun halua on tarpeeksi ja asenne on oikea, pystyy ihan hyvin saavuttamaan niitä asioita, joista unelmoi. Ihanteellisinta tietysti on, että lukumotivaation rinnalla motivoidutaan myös nukkumaan tarpeeksi, syömään monipuolisesti, ja aloittamaan aamu juomalla mitä erikoisempia litkuja sisältäen kalanmaksaöljyä, kaikki vitamiinit väliltä a-k, sekä spiruliinaa jotta juomaa värittäisi epämääräisen rakenteen lisäksi vielä kamala vihreä väri! Kyllä yhden kevään jaksaa paiskia hommia hullun lailla, se palkitaan! Mikään ei tule itsestään, tai jos tulee, niin voihan höhlä. Mun mielestä unelmien tavoitteleminen ja niiden eteen töitä tekeminen kasvattaa, siinä samassa oppii itsestään hirmuisesti! Tänään opin sen, että mä en tule saamaan itseäni vällyjen välistä aamu viideltä yhtään mihinkään. Ystävänpäivän kunniaksi megapaljon tsemppihaleja kaikille kevääseen!

-Ja voin muuten sanoa, että pefletin nihkeälle muovipuolelle istuessa se myös liimautuu tyylikkäästi kiinni takamukseen noustessa lauteilta...

Pullossa.

Varoitus siitä, että kirjoittaja ruudun toisella puolella saattaa olla silmät sirrillään kyynelissä kirjoittaessaan tällaisia juttuja... Ja mikä olisikaan oivallisempi aika vierittää pieni kiven järkäle sydämeltä, kuin klo 03 yöllä... Kaadan kiehuvaa vettä korkeaan Hobstar -lasiin, upotan veteen teepussin ja istun alas.

Sattuu. Sattuu kun ajattelee sitä, kuinka toista sattuu. Haavoja desinfioidaan ennen laastarin laittoa, mutta sisäisiin haavoihin sinä juot viinaa. Eikä laastaria edes laiteta.
Minulla on kamala polkkatukka, jota komistaa vielä hirveämpi otsatukka, kuin piste i:n päälle. Äiti on käskenyt mua pukemaan toppavaatteet ylleni, joten näytän tyypilliseltä muksulta vaahtokarkkipuvussa. Kävelen edes takaisin ikkunasi alla. Näkisinpä ikkunastasi muutakin kuin jääkaapin yläkulman. Keittiössäsi on valot, jonka tulkitsen merkiksi siitä, että sinulla on kaikki hyvin. Tenavana sitä ajattelee yksinkertaisemmin, ja uskoo, mitä sanotaan. Minäkin olin uskonut, kun äiti kertoi, etten pääsekään luoksesi tänään koska sinulla oli kuumetta. Sitten susta ei kuulunutkaan viikkoihin. Oli hylätty olo. Useana iltana puin vaahtokarkkipuvun ylleni, ja kävelin edestakaisin ikkunasi alla. Arkirutiini lastenohjelmien jälkeen... Tänään olohuoneessasi oli valot, eilen keittiössä - olet elossa!
       Mulle kaikkein pahinta on seurata vierestä mulle rakkaiden ihmisten voivan huonosti. Voisinpa vain tehdä jotain auttaakseni. Isänpäivänä askartelin sinulle lahjaksi hienon pahvisen munan, jolle olin liimannut pyrstöksi tummansinisen höyhenen, se on niin hieno! Kiiltävästä sinisestä teipistä taiteilin sille aurikolasitkin. Nyt se näytti niin coolilta, ettei mitään rajaa! Iloisesti lähdin tuomaan lahjaa sinulle. Niin kuin kakarat nyt tekevät, matkalla hyppelin iloisesti muutaman isomman kiven yli, ja keräilin maasta hienoja keppejä kun äiti ei ollut varottamassa että niissä voi olla koiran pissaa. Soitan ovikelloa innoissani. Et avaa. Ajattelin sinun olevan poissa - poissa kotoa ainoastaan. Paluumatkani oli erilainen. Enää ei huvittanut hyppiä kivien yli ja kepitkin jäivät huomioimatta. Saapuessani kotiin Äidin luo, kerroin ettet ollut kotona. Äiti kuitenkin oli kanssani eri mieltä ja lähti tarkistamaan tilannetta. Olit ollut kotona, mutta melkein poissa kuitenkin. Nyt kyynel vierähtää poskelle ruudun tälläkin puolen. Olit yrittänyt lähteä. Lähteä pois kaikkien sun rakkaiden ihmisten luota, ja jättää pienen Roosan ilman isiä. Minä rakastan sinua, ethän vain olisi jättänyt minua, ethän?

Vierestä oli kamala seurata kun sinua sattui. Kyllähän minä sen tiesin, ettet voinut hyvin. Mutta sinä et tiennyt minun tajuavan. Sinulla ei ollut tapana pitää lupauksistasi kiinni, vastata puhelimeen kun sinua kaipasin, tai olla läsnä. Katoilit aina silloin tällöin, eikä sinusta kuulunut pitkiin aikoihin. Tässä kohtaa voisin sanoa oppineeni, että kukaan ei ole täällä jäädäkseen. Mulla on ihmissuhteista varmaan ihan vääristynyt kuva. Luottamuksen pettäminen ja valehteleminen mua kohtaan on ihan ok... Tiedänhän mä ettei se ole ok, mutta jostain kumman syystä sitä tuli aina kerta toisensa jälkeen annettua anteeksi. Juuri näin mä olin toiminut Isinkin kanssa. Isiin vähän niinkuin "kuului" ja "piti" luottaa. Luulin olevani valheiden arvoinen.
Mikään tässä maailmassa ei hajota mua enempää kuin se, että näkee jonkun itselleen rakkaan henkilön kärsivän ja voivan huonosti. Jo pienenä pohdin, mikä taikasana olisi sun olosi parantanut. Mietin sitä edelleen. Simsalabim? Olisipa sellainen sana...

    Saatan silittää jonkun poskea. Joku ehkä tuhisee ja kuorsaa mun vieressä, näyttää nallekarhulta kun nukkuu. Tekisi mieli suukottaa. Se saattaa olla viimeinen hetki, kun saan koskea niihin silkin pehmeisiin kasvoihin. Näin mä ajattelen, koska en ole ikinä uskonut minkään kestävän. Mä tiedän mun oman rakkauden muita kohtaan olevan lämmintä ja aitoa. Kestävää. Mutta en usko muiden rakkauden kestävän mua kohtaan. Vaikka mun pitäisi. Mun pitäisi luottaa ihmisiin, mutta liian moni niistä tärkeistä ihmisistä, kenelle oon antanut itsestäni eniten, antanut sen kaikista kallisarvoisimman, ovat tiputtaneet mut kämmeneltään kylmään pakkasen huurruttamaan asfalttiin. Mä olen särkynyt ja joutunut itse yksinäni teippailemaan ja askartelemaan itseäni jälleen ehjäksi.

    Varttuessani tajusin, ettei mun ehkä tarvitsekaan olla saatavilla aina sun halutessa. Opin, että omaa oloa keventää, kun en jatkuvasti seuraa sun elämäntyyliä. On ihan ok ottaa etäisyyttä.
Välillä saatan edelleenkin havahtua siihen, että yöllä kyynel pyörähtää poskelle. Kohta perässä tulee toinen kyynel ja pian kolmaskin. Silloin kun itkettää, saa itkeä.

Tavallaan menneet asiat sattuu, oikein raastaa sisältäpäin. Mutta toisaalta, mistään en ole katkera, tai kenellekään vihainen. Kaikki se, mitä vuosien varrella on tullut koettua ja kohdattua, ovat tehneet musta tällaisen kuin olen nyt. On oltava itselleen armollinen, kaikessa ei aina voi, eikä tarvitsekaan onnistua. Ehkä jonain päivänä seison kyykyssä ja mua kohti juoksee pieni tenava huutaen äitiä. Ja sillä hetkellä lupaan itselleni, että tulen olemaan mun lapsille parasta, mitä on olemassa. Lupaan olla läsnä. Kun epäonnistuminen ja sydänsurut yllättää, rutistan kovaa, ja kuljen käsi kädessä ylä- ja alamäissä. Ylämäessä pukkaan fillarille vauhtia kun polkeminen hapottaa, ja alamäessä juoksen hiki hatussa vieressä kehottaen hidastamaan tahtia ettei kuulu klonks. Niitä hetkiä olisin enemmän kaivannut omankin isin kanssa ollessani pieni.