Australia, here we are!

Käsittämätöntä mutta totta, täällä mä nyt oon, Australiassa! Kaukana kotoa, niin kaukana, kuin kotoa vain voi päästä. Vihdoin viikon jälkeen pääsin nauttimaan omasta huoneesta ja rauhasta! Voin rauhassa istua omassa sängyssä peittoon kääriytyneenä ja kirjoitella tänne. Tässä tapahtuu varmaan aika äkkiä niin, että mun lifestyle -blogi muuttuu Roosan matkaoppaaksi. Be ready for that…

Matka starttasi Helsinki-Vantaan lentokentältä aikalailla jännittynein fiiliksin. Ensin lennettiin Lontooseen, joka oli vielä siedettävän pituinen lento. Lontoosta Hong Kongiin lennettäessä ei enää oltukaan niin hymy suin. Kuin kanat orrella yritettiin väännellä itseämme jonkinlaisiin järkeviin asentoihin, joissa saisi nukuttua. Mä kun olen vielä niitä lentokone -nukkujia, jonka jalat törröttää todennäköisesti vierustoverin suussa... Lento kesti yli 11 tuntia, joka oli varmaan syy siihen, että hymy hyytyi aika nopeasti. Lähes kahdeksan tunnin huilaustauko Hong Kongissa teki ihan terää. Pienet vahinkopäikkärit virkistivät, jonka jälkeen olikin taas kivaa lähteä yhdeksäksi tunniksi luikertelemaan lentokoneeseen ja etsimään hyvää uniasentoa seuraavaa yötä varten. Lopulta oltiin perillä Sydneyssä!

Ensimmäiset neljä yötä vietettiin pienessä air bnb:n kautta vuokratussa kämpässä, joka ikävä kyllä oli pieni pettymys sinne väsyneenä ja matkasta uupuneena saavuttaessa. Siivous oli jäänyt enemmänkin kuin vähän puutteelliseksi, ja voitte varmaan kuvitella, millaista kritiikkiä kolmen vihaisen akan suusta tuli, jotka olivat viettäneet viimeiset kaksi yötä lentokoneessa koiran unta nukkuen, jos edes sitäkään… Nämä kolme akkaa änkivät sitten kaiken kukkuraksi tietysti samaan sänkyyn nukkumaankin. Ei läheisyys silloin tällöin ole pahasta, mutta välillä aamuisin herätessä kolotti hieman.

Seuraavat kolme yötä tuli vietettyä hostellissa Bondi Beachilla. Nämä yöt tuli myös vietettyä tiiviissä tunnelmissa, kun tämä sama kolmenkopla oli tungettuna yhteen makuuhuoneeseen kaikkine tavaroineen ja rinkkoineen. Hetken jo kaduin, että en aloittanut pyörittämään tän matkan ajalta jonkinlaista videoblogia, mutta ehkä parempi niin. En tiedä olisiko tällainen menininki aiheuttaa ulkopuolisissa katsojissa ilon vai häpeän kyyneliä...

Viikon jälkeen jätettiin Sydney taakse, ja suunnattiin pohjoisempaan, lämpimämpiin maisemiin Gold Costille. Kanahäkissä elämisen jälkeen oma huone, joka vastaa kooltaan samaa, kuin hostelli, jossa yövyimme kaikki kolme, tuntuu aika luksukselta!! Meidän aika tässä kämpässäkin on huomenna aamulla ohi, ja suunnataan nokka kohti Byron Bayta! Tää tyyppi nukahtaa kuitenkin pystyyn än yy tee nyt, joten hyvät yöt, kuulette musta taas pian!

 

Them shoes...

Jouduin eilen jälleen vaatekriisin kohteeksi, ihan kuin kaikkina muinakin päivinä, jolloin tulee posettaa kameran edessä. Kuvien kengät ostin heräteostoksena viime viikonloppuna ennen töitä. Kaipasin jotain vähän eloisampaa bootsia töihin ja niinpä marssin H&M:ään, josta mun mukaan tarttui sitten tollaiset 30€ maihari -tyyliset kengät. Ja siitä syystä, että omaan pääkopan pelkällä järjellä täytettynä, laitoin uudet kengät ensimmäistä kertaa jalkaan heti kahdeksan tunnin duunivuoroon, ja loput voittekin arvata itse. Jalat suorastaan huusivat hoosiannaa ja joka kolkkaan sattui. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa, niinhän se vissiin menee..?
Eilinen oli näitä long time, no see -päiviä. Aika extempore sovittiin Venlan kanssa että voisi nähdä ja puuhastella jotakin kivaa yhdessä. Koska Venla on myös mun luottonainen kameran takana, olihan se pakko raahata sitäkin konetta ympäri Helsinkiä.

Viimeaikoina oon vähän elänyt laiskan elämää. Viikonloppuisin olen viettänyt yöt töissä, ja päivisin meno on ollut aika vetelää katsottavaa. Arkisin oon pyrkinyt näkemään kavereita mitään sen kummempaa puuhastelematta. Urheilu on kaikessa uupumuksessa ja motivaation puutteessa jäänyt aika vähäiselle. Mitä kävikään mun hullulle urheilukuurille, joka mun tuli aloittaa hyvissä ajoin ennen matkaa, jotta kehtaisin sitten Australian rannoilla huoletta keikutella peppua. Nyt ei pahemmin viitsi. -Ei nyt oikeesti. Ihan sen takia mun tuli treenata, jotta olisin kokenut edes yrittäväni tehdä jotain, hahhah.
Vajaa pari viikkoa jäljellä siihen, kun hyppään mun muidujen kanssa lentokoneeseen; ensin suuntana Lontoo, jonka jälkeen Hong Kong, josta vielä pitäisi päästä Sydneyhyn ehjin nahoin. Katsotaan onnistuuko! (Ei muuten mitään hajua miten kuuluu taivuttaa Sydneyhyn -sana oikein...Peace). Pikku hiljaa on alettava katsomaan matkakamppeitakin läpi. Jänskää ihan extra paljon!! Wish me luck!

Iho asiaa - pitkästä aikaa!

Näinkö mä nyt vihdoin saan monen vuoden jälkeen taas aikaiseksi höpöttää vähän iho -juttuja tänne... Viime kerrasta onkin aikaa. En edes muista mikä tilanne mun ihon kanssa oli viimeksi, ja miltä mun lärvi mahtoi näyttää. Kaikki nämä vuodet sitten yläasteen puolivälin, oon aina silloin tällöin kärsinyt pahasta aknesta, syönyt siihen todella vahvoja lääkkeitä (roaccutan), ja kärsinyt vuorostaan lääkkeen aiheuttamista haitoista. Tai noh, aknesta olen kyllä kärsinyt koko ajan viimeiset hmm viisi (?) vuotta, mutta ihon kunto on vaihdellut hyvästä huonoon ja päinvastoin.

Kuluneen vuoden aikana mun vatsa on kenkkuillut ikävästi; oon tullut huomanneeksi, että useat ruoka-aineet eivät sovikaan mulle enää, ja vatsa reagoi herkästi sellaisiin ruoka-aineisiin, joita en vähään aikaan ole nauttinut.

Viime kesänä päätin, että mähän en sitä myrkyllistä iholääkettä kehooni enää laita! Päätin, että mun on pärjättävä ilman sitä. Joka tapauksessa iho huononi ja meni taas todella ikävään kuntoon, jolloin heikkona lenkkinä aloitinkin mulle joskus aikaisemmin määrätyn kuurin, jota en ollutkaan ikinä aloittanut ja se oli lojunut mulla kotona. Heti kuitenkin sen aloitettuani lääkkeen sivuvaikutukset tulivat riesaksi. Mun iho kuivui kamalasti, tällaisen sokean myyrän silmät olivat ku hiekkapaperia käyttäessäni piilareita. Huomasin muutenkin, että mun keho ei varmastikaan laukonut hurraa -huutoja mun syödessä taas liian monetta kertaa tota lääkettä. Sain kehotuksen lopettaa sen.

Tämän jälkeen kuulin ensimmäistä kertaa ikinä, että mun oli saatava vatsa kuntoon, koska iho ei voi hyvin, jos, noh suolistokaan ei toimisi normaalisti. Ja näinhän se on. Jo pari viikkoa mun vatsa on toiminut lähes normaalisti, enkä muista millon viimeksi musta olisi tuntunut näin kauan näin normaalilta! -Tämän seurauksena, kappas vain, mun iho on myös voinut paremmin. Onpa huoletonta, kun voi ravata joka paikassa hoitamassa hommia ilman että joutuu läiskimään naamaansa yhtään mitään!

Tällä hetkellä siis ainakin yksi asia on kohdallaan haha, ja mä olen tyytyväinen. Varmasti yks asia joka tähän ihoon vaikuttaa myös, on stressi. Stressaaminen onkin mun taidoista ihan ykkösluokkaa, joten viime aikoina oon yrittänyt ottaa rennomman asian kaikkeen ja yleisestikin elämään positiivisella asenteella. Iloista ja hyväntuulista Roosaa on kivempi katsella, kuin huonotuulista Roosaa, ja mikä parasta, olisi kaikista ihaninta, jos onnistuisin omalla hyvällä mielellä ja fiiliksellä parantamaan jonkun muunkin päivää ja tuomaan hymyä muiden huulille.

Mitä olisikaan iholöpinä ilman kuvia, toisin sanoen todisteita, päätin julkaista tällaiset naturellit fotot. Tottakai ihossa on vieläkin jälkiä, enkä usko, että tulen koskaan omistamaan täysin sileää, vauvan peppuun verrattavissa olevaa ihoa, mutta mun mielestä näky on aika hyvä, ainakin kun vertaa siihen, mitä iho on joskus ollut. Tehän ette näitä kuvia osaa verrata menneeseen, koska en ole julkaissut kuvia tästä ihosta huonossa kunnossa. Ehkä jonain päivänä uskaltaudun siihenkin...

Soon, Australia!

Toissasyksynä otin ja lähdin syksyksi Espanjaan kertomatta tänne pihahdustakaan etukäteen. Tällä kertaa kun oon taas päättänyt ottaa ja lähteä, ajattelin kuitenkin kertoa teille tulevasta reissusta ennen kuin oon jo saapunut kohteeseen.

Mulla on vihdoin ja viimein kahdentoista vuoden koulutaipale takana! Mulle abivuosi oli sen verran rankka, että kaikki se ponnistelu, stressaaminen ja itsensä haastaminen imi musta vähän liikaakin mehuja. Kaiken sen päätä hajottavan lukurumban jälkeen olin 110% varma haluavani viettää välivuoden. Mitä olisikaan välivuosi törröttäen pelkkänä tattina Suomen pimeässä ja koleassa marraskuussa, kun osan siitä voisi viettää Australian auringossa Pina Coladaa nauttien kahden upean muidun kanssa!! Vielä en osaa sanoa varmuudella nautinko siitä Pina Coladasta, vai oonko jo valkohain raatelemana meren pohjassa, pidän peukkuja ekalle vaihtoehdolle.
Tasan kaksi vuotta sitten vietin syksyni siis asuen Espanjassa, ja nyt on vuorossa matka vähän Euroopan rajoja kauemmaksi.. Mä jos joku en ole ole tippaakaan talvi-ihmisiä, etenkään sinä aikana vuodesta, jolloin ulkona on pilkkopimeää ja taivaalta sataa räntävelliä.
Kuukauden päästä pääsette siis seurailemaan mun matkaa valkohain vatsalaukussa!

Tällä hetkellä

Miltä elämä todellisuudessa näyttää parhaillaan mun silmistä katsottuna? Voisin itse kuvailla sitä yhtä sumuiseksi mitä viime päivät täällä pääkaupunkiseudulla ovat olleet. Kirjoitukset suoraansanoen kipittää vastaan ja lällättää jo ensiviikon maanantain kohdalla irvistäen ja näyttäen kieltä, ikään kuin viestien "häähää täältä tullaan, etkä osaa paskaakaan". Oon yrittänyt viimeaikoina pitää blogin suht. neutraalin sävyisenä, mikäli en oo ollut sellaisella tuulella, että olisin hihkunut iloa ja saanut jaettua tänne mun rajatonta onnellisuutta. Pitkästä aikaa tunteiden ja asioiden purkaminen kirjoittaen tekee varmaan ihan hyvää edessä olevan äidinkielen esseekokeenkin kannalta.
Aihetta jatkaen äidinkielen parissa, voinkin kertoa teille mun pari viikkoa sitten olleesta äidinkielen tekstitaidon kokeesta. Pisteytys menee seuraavalla tavalla: Tekstejä on kirjoitettava 3, ja täydet pisteet ovat kuusi pistettä per tehtävä, jotka sitten kerrotaan kahdella ja näin rakentuu kokeen arvosana. Itse nappasin jokaisesta tehtävästä niinkin hyvät pisteet, kuin pyöreimmästäkin pyöreimmät nolla pistettä. Niin mitenköhän… Minä, jonka äidinkielen numero on paistanut aikaisemmin todistuksessa hehkuvana kaksinumeroisena lukuna.

Kun stressikerroin vilkkuu jatkuvasti kuukaudesta toiseen vahvempaa kuin punaista, mikään ei onnistu kehuttavasti, paitsi urheilu, joka on ainoa järkevä keino purkaa jatkuvia paineita. Ensin kymmenen kilsan lenkki ulkona ja siitä salille. Sen jälkeen on supermahtava olo!! Oon aina hokenut täällä kuinka tärkeetä on nukkua tarpeeksi, ulkoilla, syödä monipuolisesti ja liikkua, jonka lisäksi vielä pitää omaa sosiaalista elämää yllä. Tällä hetkellä kuitenkin noilla kaikilla osa-alueilla toimiminen ei riitä. Stressi, ei ainoastaan vaan ylppäreistä, vaan oikeastaan kaikesta, joka on tällaisen oravanpyörän aiheuttanut, saa ihmisen taistelemaan negatiivisuuden ja positiivisuuden välillä. Koko ajan yritän pitää pään ylhäällä ja ajatella kaikkea hyvää. Väsymys ja uupumus kuitenkin yrittää koko ajan jyrätä tän kaiken, ikään kuin piru ja enkeli tossa harteilla pomppimassa. Oon ollut aina sellainen, etten opi mitään kertailemalla asioita mutu tuntumalla. Loppupeleissä noi kirjoitukset ovat kuitenkin ohi nopeammin kuin huomaankaan, jonka jälkeen voi levähtää hetken.

Päätin pari vuotta sitten jättää taakseni noi negatiiviset lörpötykset ja varsinkin ikävistä aiheista tänne kirjoittelun, joka luo kirjoittajasta helposti negatiivisen kuvan. Tavoitteena oli oman positiivisuuden ruokkiminen, jossa onnistuinkin! Postaukset siitä, miten kamalasti akne vaikuttaa mun itsetuntoon, ja vihjailevat tekstit siitä, miten jostakin tärkeästä luopuminen tuntui ylipääsemättömältä, saivatkin rinnalleen nyt tämän. Pari vuotta taaksepäin pääsin eroon mun iänikuisesta negatiivisuudesta jonka jo kuvittelin olevan osa mua ja hyväksyin sen. Hyvä että pääsin siitä eroon, koska nyt tiedän, miten paljon elämällä on antaa jos asenne vaan on positiivinen. Siihen siis on mun pyrkimykseni jälleen, kun viime aikoina on vähän tullut lipsuttua! Vaikka välillä väsähtää niin on vaan tärkeetä pitää tsemppi päällä!

Kaikille nyt keväällä kirjoittaville superisti tsemppiä!