Mä en valitettavasti osaa määritellä tän aknen laatua eli en tiedä että onko tää mahdollisesti hormoonalinen akne, koska oon tosiaan huomannut tän ihon huononevan aina pari kertaa kuukaudessa tosi kamalaksi. Yksi valitettava juttu tästä on selvinnyt joka mulle sanottiin jo aknen alkuaikoina; Mulla on arpeutuva akne, eli kun tää iho joskus parantuu, niin en todellakaan oo heti sen jälkeen mikään vauvanpylly -ihoinen tyttönen, vaan luultavasti mulle jää tästä paljon jälkiä, joista tuun nää akneiset vuodet aina muistamaan. Kyllähän ne kulumalla haalistuu, mutta ei ne välttämättä koskaan häviä lopullisesti. Mä oon jokatapauksessa jo päättänyt meneväni jonnekkin mikrokuorintaan taikka laserhoitoon sitten kun tää iho joskus tulevaisuudessa parantuu.
Mä en oota mitään muuta yhtä paljoa, kuin sitä päivää, jolloin mä tajuan, että kaikki tää ahdistus, suru, viha ja voimattomuus on takana päin. Mun tulevaisuudessa tulee tottakai eteen muitakin isoja vaikeuksia, joiden kanssa joudun tsemppaamaan, eli ei kaikki kurja mun elämästä poistu tän ihon parannuttua, vaikka jättimäinen taakka mun elämästä tippuukin pois. Ei kerralla kuitenkaan, vaan pikkuhiljaa. Ei se ihon parantuminen yhdessä yössä tapahdu, siihen menee vuosia.
Nyt lähiaikoina tää iho on alkanut ahdistamaan mua niin paljon, että koulusta on tullut normaalia enemmän poissaoloja, syynä mun kokoaikainen henkinen väsymys ja voimattomuus, sekä aamuisin ihon huono kunto, joka on estänyt mua läiskimästä siihen mitään meikkivoiteita tai muita kosmeettisia aineita. Yhdessä vaiheessa harkitsinkin jo, että laittaisin mun luokanvalvojalle viestiä, että miten saisin tähän mun olotilaan jotenkin apua, koska mun koulunkäynti on huonontunut jyrkästi kun oon koko ajan henkisesti niin väsynyt etten jaksa enää mitään ylimääräistä... Mä kuitenkin jätin sen ajatuksen sikseen. Nyt mulla vaan on edessä vikat pinnistelyt, jotka mun pitäisi peruskoulun suhteen jaksaa tehdä.
Ei tää iho koko ajan oo niin huonossa kunnossa että makaisin vain yksin sängyssä ja surisin tätä, vaikka välillä näinkin on. Tän ihon kunnon takia mun mielialat ja olotila vaihtelee huomattavasti entistä enemmän.Vaikka tän ihon huono kunto ei ulospäin välttämättä näykkään, niin joka aamu, ja joka kerta katsoessani peiliin, mä rukoilen mun koko sydämestä, että mulla olisi hyvä, sileä iho. Nykyään joka kerta kun nään kenet tahansa ihmisen käyttävän paitaa jossa on avoin kaula-aukko, olkapäät tai selkä paljaana, sulan kateudesta, ja meinaan joka ikinen kerta purskahtaa itkuun. Aina herää ajatus;
"Miksi mä en ole tuollainen? Miksi mä näytän tältä?"
Jos oon menossa kavereiden kanssa jonnekin viettämään iltaa, niin pelkään jo etukäteen että murrun sen illan aikana vaan siksi, että nään kuinka jokaisen mun kaverin käsivarret ja rinta on niin hyvässä kunnossa. Mulle teettää nykyään joka päivä vaikeuksia valita vaatteet, jotka peittää mun selän, hartiat ja rinnan. Juuri yksi päivä tulin miettineeksi, milloin viimeksi käytin edes hieman isompi kaula-aukkoista paitaa? Niin milloin... Muistankohan edes itse... No siitä taitaa olla kohta puoli vuotta...
En halua kirjoittaa tätä vain valittaakseni vaikka tää varmasti siltä kuulostaakin.
Oon kaikenlisäksi niin herkkä ihminen että surustun tosi helposti ja muutenkin otan asiat itseeni. Tää iho on ollut mun itsetunnolle isoin porras, mitä mun elämässä koskaan on ollut. Koska tää akne on läsnä mun elämässä koko ajan, oon todella avuton kun en yhtään tiedä mikä tähän olisi se ratkaiseva parantaja... Onko se aika? Joku tietty ihonhoitotuote? Joku lääke?
Lääkkeitä on kokeiltu, rasvoja on käytetty miltei jokaista sorttia, ruokavalion muuttamista on kokeiltu, meikkien vaihtoa on tehty, on syöty vaikka mitä luonnon tuotteita ja saatu jopa homeopaattista hoitoa, mutta mistään ei ole ollut pysyvää apua. Nykyään oon niin toivoton koko ajan, ettei äitikään jaksa kuunnella kun valitan tai suren, ja ymmärrän sen täysin.
-Kuulen usein mun kymmenen vuotiaalta pikkusiskolta; "näppylänaama", "sä oot ruma ku sulla on noin paljon näppylöitä", "onneks mä en näytä tolta". Mä ymmärrän että mun sisko on vielä liian nuori ymmärtämään tälläistä, kun tuskin kaikki mua vuosia vanhemmatkaan jotka tälläistä eivät ole kokeneet, ymmärtää tarkalleen mun oloa.
Viime perjantaina kuulin siskolta taas jotain negatiivista kommenttia mun naamasta juuri ennen kouluuni lähtöä. Pidätin siinä itkua pukiessani takkia päälle, ja kun siskon piikittely vain jatkui, tulin niin vihaseksi että lausuin hermostuneena; "Mä niin toivon että sullekin pamahtaa joskus naamaan ihan hermoton akne niin sä vähän ymmärrät millasta mulla on ollu" ja lähdin taas itkien ovesta ulos ja suuntasin nokan kohti koulua. Ehdin ihan hyvin leppyä siinä viiden minuutin koulumatkan aikana. Tottakai ottaa päähän että tollaiset tunteelliset aamut ei oo mulle mikään harvinainen juttu.
Kuulen usein että tulen jokatapauksessa parantumaan tästä jossain vaiheessa, mutta mä en enään uskalla edes luottaa siihen, koska mun kokien satun aina olemaan se henkilö kelle hoetaan jotain asiaa josta tulen selviämään tai pääsemään läpi yms, mutta sitten epäonnistunkin, eikä asiat menekään niinkuin muut ovat mulle uskotelleet. Oon menettänyt hirveesti toivoa tän ihon ja itsetunnon suhteen.
Oon tässä kahden vuoden aikana kehittynyt meikkaamisessa todella paljon, koska oon joutunut miltei joka aamu taistelemaan tän naaman kanssa. Nyt talvella oon joutunut myös viettämään paljon aikaa sovittaen vaatteita, jotka eivät paina taikka hierrä, mutta peittävät silti ne kohdat jotka haluan piiloon. Sen takia kuvista tuo ihon kunto tuskin välittyy, mutta ajattelin että voisin joskus tän ihon parannettua julkaista teille videon taikka postauksen kuvilla, aivan alusta asti miten meikkaan tän ihon ollessa huonommassa kunnossa. Siihen tarvitsen vaan ison lastin rohkeutta, ja tuskin tulen julkaisemaan tänne blogiin sellasita ainakaan tän vuoden aikana, koska sellainen saa paljon haukkuja ihmisiltä jotka eivät välttämättä jaksa tuntea empatiaa tän asian suhteen.
Eiköhän tästä joskus parannuta, mutta milloin on se "joskus"?
